Historian havinaa: 2000-luku

Historian havinaa -katsauksissa kerrotaan oululaisen cheerleadingin tarinaa kuvin ja tarinoin. Aiemmin keväällä julkaistussa osiossa tutustuttiin 1980- ja 1990-lukuihin, pääset lukemaan tekstin täältä: http://northernlightscheerleading.blogspot.fi/2016/03/historian-havinaa-1980-1990-luvut.html

----------------------------------------------------------------

2000-luku alkoi sähäkästi ja menestyksekkäästi, kun Northern Lightsin junioritanssi nappasi EM-edustuspaikan ja voitti kesällä 2000 Sloveniassa Euroopan mestaruuden. Sama joukkue siivosi palkintopöytää vielä voittamalla SM-kultaa vuonna 2001 ja koko menestyksen sykäys ulkomaan arvokisaedustuksineen oli pienelle seuralle ja sen keltanokkatoimijoille outoa ja hämmentävää. Parhaat vinkit ulkomaan kisamatkaa varten saatiin soittamalla toisen seuran, Espoon Coltsin  konkarivalmentajalle Kristiina Kokolle ja paljon jäi vielä sattuman varaankin, mutta kaikesta selvittiin ja vieläpä hyvällä menestyksellä. Tuolloin tanssisarjat kilpailtiin vielä nykyisin cheer-sarjoissa käytössä olevan maton päällä ja kenkinä olivat useimmiten joko jazz-tossut tai lenkkarit. Arvata saattaa että piruettien pyöriminen oli nihkeää, mutta siitäkin selvittiin vaikka varsinaisesti hyvästä piruettitekniikasta tuskin kukaan pystyi puhumaan. Arvokisamenestyksen myöta kasvoi myös harjoitustilatarve, joka olikin sitten haasteellinen asia. Neuvokkaina ja kekseliäinä treenit kuitenkin vedettiin aina, jos ei muuta niin hiekkakentällä tai jonkin koulun asfalttipihalla kesäaikaan.

Junioritanssijat Ljubljanassa Sloveniassa vuonna 2000 menossa kisaamaan.

Kisapäivä Sloveniassa melkein ohi. Nuoret valmentajat Päivi ja Heli kaikkensa antaneina.

Tuoreet junioritanssin Euroopan mestarit 2000!

Samoina 2000-luvun alun vuosina joukkueita olikin perustettu seuraan jo useampia. Seuralla oli kolme ikäluokkaa cheerleadingissä; Minit, juniorit ja aikuiset. Tanssissa pyörivät sekä junioreiden että aikuisten joukkueet (joiden harrastajat olivat tosin samoja kuin cheer-joukkueissa).  Ja juniorijoukkueitakin lähetettiin cheer-sarjaan jo kaksi SM-kilpailuihin. Vuosituhannen vaihteessa liitto oli päättänyt poistaa käytöstä termit A-sarja ja B-sarja, ja niinpä 90-luvun lopussa B-sarjan voittanut Northern Lighs siirtyi kilpailemaan entisellä A-tasolla eli nykyisessä SM-sarjassa. Ja koska joukkueita olikin nyt enemmän, piti joukkueille tietysti saada nimet joukkueita erottamaan.

Voi mikä nimiongelma siitä syntyikään! Tiedettiin, että joku seura oli valinnut joukkueen nimiksi teema-aiheen jonka ympäriltä nimet olivat, ja jossakin muualla nimettiin joukkueet jollakin tietyllä kirjaimella alkaviksi... Jotakin piti siis Oulussakin keksiä. Jotakin aikaa kestävää sekä hohdokasta ja loisteliasta kuten revontulet taivaalla. Näissä mietteissä istuivat iltaa jaoston kaksi perustajajäsentä Päivi ja Heli, kun radiosta kuului Princen 90-luvun yksi suurimmista hittikappaleista, Diamonds and Pearls... Ja siinä se oli: Jalokivien nimet joukkueille! Ja tämän jälkeen oli sanomattakin selvää, että A-naiset olisivat Diamonds ja A-juniorit Pearls. Loppu onkin sitten historiaa.

Junioritanssi käynnisti 2000-luvun alun kilpailullisen nousuputken. Eipä kuitenkaan aikaakaan, kun myös muut joukkueet seurasivat perästä ja seurassa kutsutaankin vuotta 2002 nimellä ”hopeasadevuosi”. Tuolloin aikuisten SM-kilpailuihin osallitui ensimmäistä kertaa myös sekajoukkue, joka nimettiin jalokivistä poiketen nimellä Lapin Gangstat siksi, koska sekajoukkue oli jotakin ihan muuta, erilaista. Ja siksi, että uskottiin että ihan varmaan suurin osa kehäkolmosen sisäpuolella olevista luuli Oulun sijaitsevan Lapissa. Tätä teemaa tukemaan valittiin myös Lapin Gangstojen logoksi hirven kuva.

Lapin Gangstat herätti huomiota. Kuvassa LG setittämässä Helsingin EM-kilpailuissa vuonna 2002.

Lapin Gangstat American Car Show'ssa 2000-luvun alkupuolella. Lajille tunnettuutta!

Vuoden 2002 SM-kilpailuihin aikuisten päivään osallistuivat Lapin Gangstojen lisäksi naisten joukkue Diamonds ja naisten tanssijoukkue. Osa naisista kilpaili sekä naisten cheer- että tanssijoukkueessa ja olipa sellaisiakin super-urheilijoita, jotka näiden kahden lisäksi olivat vielä mukana sekajoukkueenkin kilpailuohjelmassa. Tuohon aikaan SM-kilpailujen kilpailujärjestys sarjoissa arvottiin ja liitto ilmoitti ykskantaan, että arvonta on arvonta ja sitä ei muuteta, vaikka arpaonni ei suosisi lainkaan ja samalla urheilijalla olisi muutaman minuutin vaihtoväli kahden kilpailusuorituksen välillä, niinkuin sitten taisi lopulta käydäkin. Pahat kielet huhusivat kilpailujen alla ennakkoarveluna, että oululaiset eivät ikinä tule tällaisesta selviämään. Eihän kukaan nyt pysty kolmessa kisaohjelmassa saman päivän aikana kilpailemaan, hulluja ovat...

Kerävoltteja palkintojenjakoa odotellessa (kerävolttiheitto oli todella kova juttu tuolloin!)

Palkintojenjako osoitti kuitenkin toisin ja Northern Lightsin joukkueet nappasivat kaikista kolmesta sarjasta hopeaa. Yllätys oli valtava ja yllättäen tullut iso menestys ja sitä kautta myös myös huomion saanti muilta joukkueilta ja seuroilta oli hämmentävää. Hopeasateen jälkeen oli kaikessa melkoisesti sulattelemista oli niin urheilijoilla, valmentajilla kuin taustajoukoillakin. Valtavan onnellinen joukkio palasi takaisin Ouluun, sulatteli hetken ja entistä kovemmalla motivaatiolla jatkettiin harjoittelua. Menestys ja myös kotikaupungissa menestyksen myötä saatu huomio olivat yksi avaintekijä, miksi laji tuli tunnetuksi ja lajista kiinnostuneita aloittelijoita alkoi virrata alkeiskursseille enenevissä määrin.

Hopeasateen mitalisteja, myös tuplana ja jopa triplana!

Cheerleadingin nousukausi Oulussa oli virallisesti siis alkanut. Uusia harrastajia virtasi saleille ja uusia ryhmiä perustettiin. Uudet harrastajat toivat luonnollisesti mukanaan paljon erilaisia vanhempia, joista osa ei tiennyt lainkaan millaista lajia tytär oli tulossa harrastamaan ja osalla oli paljon ennakkoluuloja paitsi lajia, myös seuran toimintaa kohtaan. Tottakai siispä myös viestintää oli kehitettävä ja 2000-luvun alussa aloitettiinkin myös paperisen A5-kokoisen kausitiedotteen tekeminen, jota aluksi tehtiin käsin kirjoittaen ja kopioitiin nuorten vetäjien koulujen ja työpaikkojen kopiokoneilla.

Kausitiedotteessa oli vakiopalstana mm. ”Rahastonhoitajan kuulumisia”, johon ajateltiin liittää sopivaksi kuvituskuvaksi rahakirstun päällä istuvan Roope Ankan kuva. Eipä aikaakaan, kun yhden perustajajäsenen kotilankapuhelin soi ja kiukkuinen junioriharrastajan vanhempi tuli lankoja pitkin kysymyksensä kanssa: ”Millaista hämäräbusinessta siellä oikein pyöritetään, kun rahastonhoitaja istuu rahakirstun päällä tuossa teiltä tulleessa tiedotteessa? Kenen taskuun ne jäsenmaksut oikein menevät?”

Siinä oli ihmettelemistä ja todettiin, että ei ehkä sitten enää käytetä Roope Ankan kuvaa tiedotteen kuvituskuvana jatkossa. Todellisuudessa kymmenen markan jäsenmaksu meni seuralle ja perustajajäsenet jotka valmennustoimintaa tuolloin pyörittivät, eivät saaneet minkäänlaista korvausta mistään tekemästään seuratyöstä tai valmentamisesta, vielä moneen vuoteen tämänkään jälkeen. Paljon tehtiin tuolloin nuoruuden innolla ja silkasta rakkaudesta lajiin. Onneksi organisaatio oli vahva ja perinteikäs, 80-luvulla jo alun perin amerikkalaista jalkapalloa varten perustettu seura, joten apua sai aina kun sitä tarvitsi.

Oulun liikuntavirasto huomioi myös kasvavan uuden lajin ja harjoitteluolosuhteet paranivat merkittävästi, kun Northern Lights siirtyi käyttämään vanhan Kastellin koulun saleja vakinaisesti harjoittelussa. Tuttavallisesti ”Kastellin Sauna” oli kuuma, kostea ja hikinen, kun reistailevalla ilmastoinnilla varustetuissa saleissa oli kesäkuumalla todellinen trooppinen ilmasto. Koululla saatiin säilyttää myös cheer-harjoitteluun sopivia kanveesinpäällysmattoja ja Kastellin koulu palvelikin koko seuran harjoituspaikkana aina vuoteen 2014 saakka, kunnes NL muutti omaan vuokrahalliin Taskilaan.

Syysnäytös Madetojan salilla vuonna 2003, esiintymässä Safiirit.

Uusia joukkueita perustettiin ja nimettiin kovalla kyydillä; B-juniorit saivat nimekseen Crystals ja B-naiset nimettiin norsunluuksi, Ivories. Lasten joukkueissa taas alusta alkaen niminä olivat Safiirit ja Rubiinit. Myöhemmin naisten B-joukkueen nimi vaihtui Topaaseihin, mutta muuten seurassa eivät joukkueiden nimet ole vuosien aikana vaihdelleet.

B-naiset Ivories Syyskilpailuissa vuonna 2002.

Ivories-valmentajat vuonna 2002 Pia ja Saara. Saara on myös yksi kolmesta jaoston perustajajäsenestä ja Pian voi vielä nykyäänkin nähdä hallilla viikottain Rapakivigraniittien treeneissä!

Myös lasten joukkueiden kilpailutoiminta alkoi 2000-luvulla ja tuohon aikaan minien kilpailuissa oli vuosittain  teemasarjat, joissa cheer-ohjelma toteutettiin tietyn teeman mukaisesti. NL minit osallistuivatkin upealla menestyksellä useiden vuosien ajan teemasarjoihin, teemoina vuosien varrella nähtiin mm. intiaaneja, vampyyreja, länkkäreitä, vaaleanpunaisia panttereita, enkeleitä, liikemiehiä salkkuineen ja intialaisia tyttöjä.

Monenlaisia Teema minit -sarjan kilpailuohjelmia nähtiin 2000-luvulla!

Nuori Safiiri-valmentaja Jonna iloisena Syyskisoissa vuonna 2002, kun Intia-Safiirit ylsivät voittoon!

Kaikki Northern Lightsin joukkueet kilpailivat menestyksekkäästi koko 2000-luvun ajan. EM-edustuksia ropisi niin junioreiden kuin naistenkin joukkueille, sekä cheer- että tanssisarjoissa ja tietysti Lapin Gangstoille sekasarjassa. Lapin Gangstojen huippuvuosina joukkue saavutti EM-hopeaa 2004 Ruotsissa, EM-pronssia 2006 Norjassa ja jälleen EM-hopeaa 2007 Tanskassa.

Lapin Gangstat Tukholmassa 2004.

Vuonna 2005 odottikin sitten seuraa todellinen uusi jättipotti, kun A-juniorit Pearls voittivat sarjansa Suomen mestaruuden ja melkein samalta istumalta seuraavaksi myös Euroopan mestaruuden Moskovassa kesällä 2005. Helmet nappasivat näin seuran ensimmäisen junioreiden cheer-sarjan Suomen mestaruuden. Matka Venäjälle oli kokemusrikas ja monia tuossa joukkueessa juniorina harrastaneita puraisikin elinikäinen cheer-kipinä, jonka myötä laji säilyi heidän elämässään enemmän tai vähemmän pysyvästi pitkälle aikuisikään saakka - Ja osalle cheerleading on osa elämää vielä tänäkin päivänä.

Pearls matkalla Euroopan mestariksi, poseerausta kilpailupaikan Izmailovo Sports Palace edessä Moskovassa kesällä 2005.

Pearls Euroopan mestari 2005

Voitokkaat valmentajat Mari ja Essi Moskovassa.

Seuraava kilpailullinen jymy-yllätys odottikin jo aivan kulman takana, kun useasti hopealle naisten SM-sarjassa yltäneet Timantit vihdoin nappasivat Suomen mestaruuden vuonna 2007. Kilpailua varten harjoiteltiin todella kovasti ja tavoitteellisesti. Muistoihin on jäänyt muun muassa legendaarinen vuoden 2006 itsenäisyyspäivän treeni, jota tuolloiset joukkueen urheilijatkaan tuskin unohtavat. Se sisälsi pyramidiharjoittelua. Seurassa ei yleensä harjoitella eikä tuolloinkaan tapana ollut harjoitella pyhäpäivinä, mutta tuolloin ohjelman ongelmakohdaksi muodostunut pyramidisarja motivoi joukkueen salille periaatteella ”salilta ei poistuta ennenkuin tämä menee”. Pohjalainen jääräpäisyys ja vahva luonteenpiirre taisi tuolloin nostaa Oulun tytöissä päätään ja noin kuuden tunnin jälkeen salilta poistuttiin setti valmiina. Se tehtiinkin sitten onnistuneesti helmikuun 2007 SM-kisoissa, ilmeisen hyvällä lopputuloksella. Suomen mestaruutta juhlittiin pitkään ja hartaasti, saavutus oli seuralle valtava!

Poika Ouluun!

Diamonds Suomen mestari 2007

Vuosi 2007 oli MM-kilpailuvuosi (tuolloin maailman mestaruuksista kilpailtiin joka toinen vuosi) ja yleensä liitto lähetti kilpailuun aina sarjan voittajan. Kuitenkin vuonna 2007 MM-kilpailut olivat Suomessa ja liitto oli päättänyt koota kilpailua varten naisten cheer-sarjaan maajoukkueen. Se ei tietenkään oululaisten pettymystä hillinnyt, kun mestaruuden myötä ei mm-edustuspaikkaa irronnutkaan. ”Lohdutuspalkinnoksi” joukkue sai kuitenkin mahdollisuuden esiintyä MM-kilpailuissa, mikä sekin oli joukkueelle upea kokemus. Hyvä niin ja liiton kokoama maajoukkue sijoittuikin hienosti hopealle sarjassaan, upea saavutus!

Esiintymiskeikalla Suomen mestarit ja tripla-swedish wall Helsingin MM-kilpailuissa marraskuussa.

Cheer-puolen menestyksen noustessa, tanssipuoli jatkoi omaa vahvaa kulkuaan. Junioritanssi napsi pitkin 2000-lukua EM-edustuksia lähes joka vuosi ja joukkue ylsi useasti mitalisijoille vuoden 2000 Euroopan mestaruuden jälkeen: vuonna 2002 Helsinki EM-pronssi, 2003 Manchester EM-hopea, 2006 Oslo EM-pronssi, 2008 Ljubljana Euroopan mestaruus ja 2009 Nyköping EM-hopea. Myös naisten tanssijoukkue pääsi edustamaan Suomea EM-kilpailuihin vuonna 2002 EM-kilpailuissa Helsingissä, jossa vastus oli kova ja joukkue jäi niukasti mitalien ulkopuolelle.

Junioritanssin maailmanvalloitus 2000-luvulla

Naisten tanssijoukkue Helsingin EM-kilpailuissa vuonna 2002

Aina ei kuitenkaan luovittu kansainvälisillä vesillä niin sulavasti tai menestyksekkäästi. Ihan aina ei voinut myöskään arvata mitä kilpailupaikalla tuleman piti, tästä hyvänä esimerkkinä vuoden 2004 Tukholman EM-kilpailut, joihin junioritanssi osallistui kilpailupukunaan niskan takaa solmittava hihaton kokovartalohaalari. Vanhan Euroopan liiton tuomaristossa oltiin aina todella tarkkoja pukusäännöistä ja siitä, että junioreilla tuli olla säädylliset vaatteet. Tähän liittyi muun muassa tiukka sääntö ettei junioreilla saanut puvusta näkyä mahan alue lainkaan ja siksipä eräänkin kerran toppeja harsittiin kilpailupaikalla hameeseen kiinni. Tästä jokavuotisesta stressitekijästä kilpailupaikalla haluttiin eroon ja se onnistuikin kätevästi valitsemalla kisapuvuksi valmiiksi mahan peittävä kokohaalari.

Aamun kenraaliharjoituksen jälkeen kuitenkin tuomaristo kutsui junioritanssin valmentajat paneelin eteen ja erittäin konservatiivinen brittituomari ilmoitti, että hänen mielestään haalari ei ollut riittävän säädyllinen asu sillä puku paljasti joillakin tytöillä olkapäiden lisäksi myös liikaa decoltéen aluetta. Siltä seisomalta joukkue siirrettiin pukukoppiin eväitä syömään ja valmentajat syösyivät ulos kisahallista Globenilta... Mistä ja mitä kangasta vartaloa peittämään? Niinpä sitten sinä lauantai-aamuna paikallisen H&M –liikkeen naisten vaateosasto teki hyvän tilin, kun valmentajat kävivät ostamassa rekillisen mustia trikootoppeja kisapuvun alle pantavaksi. Loppu hyvin ja uusi säädyllisempi look miellytti lopulta myös brittituomaria. Lopullinen sijoitus kilpailussa oli niukin naukin mitalien ulkopuolella 4. sijalla.

Surkuhupaisat haalarit ja niihin hankitut lisätopit. Neljäs sija ei paljoa junnutyttöjä naurattanut juuri palkintojen jaon jälkeen, mutta myöhemmin reissulle naurettiin enemmän ja vähemmän.

Siinä missä junioreiden ja aikuisten kv-arvokilpailuihin osallistuminen oli lähes joka vuotista seurassa, myös lasten toiminnan merkitys oli kasvanut harrastajamäärien lisäännyttyä paljon. Vaikka pohjoisesta matkustaville lähes kaikki pääkaupunkiseudulle tuolloin painottunut kilpailutoiminta olisi äkkiseltään saattanut tuntua raskaalta, NL-perhe otti matkustamisen positiivisena haasteena ja esimerkiksi yhdeksän tunnin bussimatkaa Helsinkiin ei vielä tänäkään päivänä lasketa tunneissa tai kilometreissä, vaan elokuvien tai kisavideoiden mitassa (montako ehditään matkalla katsoa, ennenkuin ollaan perillä).

Safiirit Helsingissä kilpailemassa vuonna 2008

Tässä välissä 2000-luvun kääntyessä loppua kohti, oli SCL vaihtanut maailmanliittoa IFC-liitosta ICU-liittoon. Tämä toi mukanaan uudet kuviot, uuden MM-kilpailujen ajankohdan huhtikuussa ja uudet kilpailusäännöt. Koska kotimaan säännöt eivät suoraan vastanneet uuden maailman liiton sääntöjä, liitto päätti järjestää muutaman vuoden ajan erillset ICU-karsinnat syksyisin, joista voittaja sai edustusoikeiden ICU-liiton maailman mestaruus –kilpailuihin seuravaalle vuodelle. Kilpailu toimi nk. ”kutsukilpailuna” ja kisaamaan edustuspaikasta pääsivät vain Suomen parhaat joukkueet. Ensimmäiset ICU-karsinnat järjestettiin syksyllä 2008, jossa oululaisia odottikin jälleen melkoinen paukku. Voiton veivät Timantit ja näin ollen joukkue sai MM-edustuspaikan vuoden 2009 keväälle Orlandoon, Floridaan. Kyseessä olivat ensimmäiset ICU-maailman liiton kilpailut eli todellinen kunnia edustaa Suomea ja valmistautuminen otettiinkin todellisena haasteprojektina Oulussa.

Itse MM-matka oli monivivahteinen ja tunteita laidasta laitaan täynnä. Intohimolla ja täysillä tunteilla olivat mukana niin urheilijat, valmentajat kuin tukijoukotkin; Tiedettiin, että oltiin tekemässä jotakin suurta ja ehkä jopa ainutkertaista. Sellaista jota kaikki eivät pääse kokemaan villeimmissä unelmissaankaan. Tästä tietysti tuli paitsi ylpeyttä ja hyvää tunnetta, myös jonkin verran painetta suoriutumiseen. Tavoitteellinen projekti sai kaikin puolin ansaitsemansa lopun, kun varsinainen kahden kisan ”kisaputki” paikan päällä alkoi. Joukkue rantautui ensin Daytona Beachille ja kilpaili siellä ennen MM-kilpailuja legendaarisella Daytona Beach Bandshell –ulkoareenalla, jonka jokainen lajin parissa oleva taatusti tietää. Tämä oli ollut ainakin toisen mukana olleen valmentajan ikiaikainen unelma saada vietyä joukkue tuolle lavalle, joten muutama tunteikas kyynel vierähti poikkeuksellisesti valmentajankin poskelle.

Diamonds Daytona Beach Bandshell –ulkoareenalla vuonna 2009

Tästä joukkue jatkoi Orlandoon MM-kilpailuihin ja sijoittui hopealle omassa sarjassaan, joka onkin toistaiseksi paras suomalaisten naisten joukkueiden sijoitus ICU MM-kilpailuissa. Myöhemmin samana vuonna Timantit valittiin Oulussa Pohjois-Pohjanmaan Liikunta ja Urheilun puolesta Vuoden Joukkueeksi Pohjois-Suomen alueella, joka niinikään on huikea tunnustus. Saman tittelin ovat pokanneet muun muassa Oulun Kärpät useasti.

Naisten Premier-sarjan MM-hopeamitalistit vuonna 2009 Floridassa.

Matkalla MM-hopeaan Timantteja valmensi iso tiimi eri osaajia. Matkalla mukana olivat valmentajat Sanna ja Heli.

2000-luvun loppuun mentäessä seura oli kasvanut valtavasti ja jäseniä olikin jo vuosikymmenen lopussa noin 400. Jokaisella ikätasolla oli cheerleadingissä vähintään kaksi tai kolme tasojoukkuetta, samoin tanssijoukkueiden määrä oli kasvanut. Seuratoiminnasta oli kasvanut enemmän järjestelmällistä ja tavoitteellista, toimijoidensa näköistä toimintaa, jota tehtiin suurella intohimolla, kovin ja korkein tavoittein paitsi kilpailullisesti, nyt myös seurakehityksen kannalta. Tavoite oli olla luotettava toimija oululaisena harrastuksen tarjoajana ja olla sellainen paikka, jonne jokainen on tervetullut ikään, kokoon tai kuntoon katsomatta. Kymmenen vuoden aikana tapahtunut hyppäys alle 50-henkisestä jaostosta 400-päiseksi organisaatioksi, joka samalla toi uutta lajia Oulun alueelle,  oli huima matka tekijöilleen, niin perustajajäsenille, harrastajille, urheilijoille, valmentajille kuin kotijoukoille. Jokainen seuratoimija tietää, että seuran kasvun ”sataluku”-etapit eivät tapahdu kuin kerran niistä jokainen seuran kasvun matkalla ja Northern Lightsin kehityksen mukana 2000-luvulla olleille on tuo vuosikymmen on varmasti jäänyt unohtumattomana mieleen.

Hyvän pohjatyön päälle oli helppo rakentaa lisää toimintoja ja uusia ryhmiä, lisäksi myös seuratoimintaan tuli paljon uusia seuratyöstä kiinnostuneita aktiiveja sitä mukaa kun cheer-kärpäsen puraisemat harrastajat kasvoivat aikuisikään. Aivan vuosikymmenen lopulla vuonna 2009 viimeinenkin kolmesta perustajajäsenestä muutti töiden perässä Etelä-Suomeen, jolloin seuran pyörittäminen siirtyi uusiin ja energisiin, NL-perintöä kantaviin käsiin.